Mistään ei tule yhtään mitään. Onko se yllättävää? Ei, ollenkaan.
Silti se sattuu. Joka kerta kun kaatuu.
En oikeastaan jaksa, mutta muutakaan ei ole. Ei ole vaihtoehto olla jaksamatta...
Ehkä nukun lisää. Se yleinsä auttaa.
keskiviikko, 3. tammikuu 2007
Ei mitään.
keskiviikko, 13. joulukuu 2006
Jos jostain
Vain löytäisin motivaationi.
Ei kovasti motivoi, ei.
Kirjoittaminen, esseiden, aineiden yms ilkiöiden, on mitä isointa tuskaa minulle. Jo hyvissä ajoin ennen DL:n lähestymistä ajatuksissani kummittelee masentava tietousuus kirjoitusurakasta. Sitten kun aloitan, niin, jos edes aloitan. Haluan jo välittömästi jättää kirjoittamisen seuraavalle päivälle, viikolle.
En keksi mitään, en halua kirjoittaa. Ehkä jotain hajanaisia ajatuksia on, mutta ne eivät sovi kuin siihen ja siihen kohtaan, jolloin niitäkään ei tule kirjoitettua ylös.
Suurella tuskalla, suurella vaivalla saan pakotettua itseni kirjoittamaan... Yleinsä valitsen sen yhden päivän, tai viikonlopun. Pyhittän sen kirjoittamiselle. Kirjoitusurakka vie aikaa, todella pajon aikaa. Joka välissä on tuskastumisia, kun mikään ei sovi yhteen, ja en vain keksi mitään. Kaikki on vain ihan kauheaa, mikä liittyy kirjoittamiseen.
Kun ensimmäinen versio on vihdoin valmis olo on huojentunut. Tähän on mennyt AIKAA. Työ tallentuu jonnekkin ja sitä ei halua enää nähdäkkään. Ehkä luen sen vielä läpi ennen palautusta... Korjaan virheitä.Toisinaan en, yleinsä en ehdi=). Olen jo tehnyt sen, eli voittanut, en halua enää lisää tuskastella.
Palautan. Ja saan arviontina pelkkää huonoa: sutaisten tehty, kiireessä väsätty, virheitä täynnä jne. Ei mitään niin järin rakentavaa. Kuka vain osaa luetella nuo, ja tiedän itsekkin että tuolta se varmaan näyttää.
Jaksanko kirjoittaa sen seuaavan ? Oikeasti nähdä taas vaivaa saadakseni tuota palautetta itselleni? Auttaisiko yhtään lisätä loppuun "Etsi nyt saatana jotain hyvää tästä työstä", tai "Ole jumala armahda lukihäiriöistä".
Tai sitten pitäisi itse jaksaa lukea työ läpi ja korjata niitä virheitä. Niitä, joista löytää itse ehkä sen 5% ja samalla lisää korjauksina muutan.
Ei kovasti motivoi, ei.
Kirjoittaminen, esseiden, aineiden yms ilkiöiden, on mitä isointa tuskaa minulle. Jo hyvissä ajoin ennen DL:n lähestymistä ajatuksissani kummittelee masentava tietousuus kirjoitusurakasta. Sitten kun aloitan, niin, jos edes aloitan. Haluan jo välittömästi jättää kirjoittamisen seuraavalle päivälle, viikolle.
En keksi mitään, en halua kirjoittaa. Ehkä jotain hajanaisia ajatuksia on, mutta ne eivät sovi kuin siihen ja siihen kohtaan, jolloin niitäkään ei tule kirjoitettua ylös.
Suurella tuskalla, suurella vaivalla saan pakotettua itseni kirjoittamaan... Yleinsä valitsen sen yhden päivän, tai viikonlopun. Pyhittän sen kirjoittamiselle. Kirjoitusurakka vie aikaa, todella pajon aikaa. Joka välissä on tuskastumisia, kun mikään ei sovi yhteen, ja en vain keksi mitään. Kaikki on vain ihan kauheaa, mikä liittyy kirjoittamiseen.
Kun ensimmäinen versio on vihdoin valmis olo on huojentunut. Tähän on mennyt AIKAA. Työ tallentuu jonnekkin ja sitä ei halua enää nähdäkkään. Ehkä luen sen vielä läpi ennen palautusta... Korjaan virheitä.Toisinaan en, yleinsä en ehdi=). Olen jo tehnyt sen, eli voittanut, en halua enää lisää tuskastella.
Palautan. Ja saan arviontina pelkkää huonoa: sutaisten tehty, kiireessä väsätty, virheitä täynnä jne. Ei mitään niin järin rakentavaa. Kuka vain osaa luetella nuo, ja tiedän itsekkin että tuolta se varmaan näyttää.
Jaksanko kirjoittaa sen seuaavan ? Oikeasti nähdä taas vaivaa saadakseni tuota palautetta itselleni? Auttaisiko yhtään lisätä loppuun "Etsi nyt saatana jotain hyvää tästä työstä", tai "Ole jumala armahda lukihäiriöistä".
Tai sitten pitäisi itse jaksaa lukea työ läpi ja korjata niitä virheitä. Niitä, joista löytää itse ehkä sen 5% ja samalla lisää korjauksina muutan.
sunnuntai, 12. marraskuu 2006
Talvi
Jotain mitä todella rakastan.
Kylmää, karua, kaunista.
Hiljaisena, äänetömänä lumi leijailee taivaalta. Herkkänä, koskemattomana, sulaa pois jos kosken paljain käsin.
Tarvitsen vaatteet suojaksi kylmältä. Lapaset kädessä voin koskea, tehdä lumilyhtyjä, mutta ilman suojaa välissämme en voi koskea.
Hetken voi hyväillä suoraan ilman suojaa, toinen lisää niin lumi sulaa, käsi jäätyy.
Niin lähellä, silti niin kaukana.
Aidosti vain ajatuksissani.
Kylmää, karua, kaunista.
Hiljaisena, äänetömänä lumi leijailee taivaalta. Herkkänä, koskemattomana, sulaa pois jos kosken paljain käsin.
Tarvitsen vaatteet suojaksi kylmältä. Lapaset kädessä voin koskea, tehdä lumilyhtyjä, mutta ilman suojaa välissämme en voi koskea.
Hetken voi hyväillä suoraan ilman suojaa, toinen lisää niin lumi sulaa, käsi jäätyy.
Niin lähellä, silti niin kaukana.
Aidosti vain ajatuksissani.
sunnuntai, 5. marraskuu 2006
Jälleen täällä.
Vaikka oikeasti pitäisi olla tuolla jossain, ihan muualla.
Miksi sitten täällä? Koska täällä oleminen on helpompaa, ei pakotettua, mitä se olisi tuolla, missä pitäisi olla. Mitä alempana puomi on, sitä syvemmällä mudassa möyrit alittaaksesi sen.
Tuleeko koskaan vastaan kallio? Ryömitkö senkin ali?
Miksi sitten täällä? Koska täällä oleminen on helpompaa, ei pakotettua, mitä se olisi tuolla, missä pitäisi olla. Mitä alempana puomi on, sitä syvemmällä mudassa möyrit alittaaksesi sen.
Tuleeko koskaan vastaan kallio? Ryömitkö senkin ali?
maanantai, 30. lokakuu 2006
Taas kärryillä
Eli käytännössä pihalla kaikesta ja kaikista. Eli syvällä ajatuksissani.
Elämä on kummaa. Tai sitten minä olen ?
->> Totuus en tiedä mitä haluan. En halua tietää, myäntää tietäväni, haluta samaa kuin muut. Ylipäätään jonkin haluaminen, on vain... Kiellettyä?
Nämä kaikki johtavat usein siihen, että jälkikäteen tiedostan halunneeni jotain, minkä saaminen on sitten jo myöhäistä. Joka taas vahvistaa hautaamaan kaikkia haluja haaveiksi (haaveet ovat toiveita/haluja, mitkä eivät koskaan voi toteutua). Kieltämään lisää haluja, tietoisuutta haluista jne.
Kun halu on muuttunut haaveeksi, toive unelmaksi... Halusta tulee turvallista. Ei voi enää saada, ei voi enää pettyä...
Mikä tässä sitten aiheuttaa kummallisuutta elämääni? No... Saaminen. Aika helppoa on saada, ja yllättyä siitä että saikin jotain mitä halusi, vaikka ei vielä tiennyt haluavansa=) Koska en vain ole myöntänyt haluavani...
Orava juoksee puuta ympäri, marsu rattaassaan... Minä, ajatuksissani ympäri ja ymoäri... Aina sama kehä, aina sama alku. Minusta, minuun.
Elämä on kummaa. Tai sitten minä olen ?
->> Totuus en tiedä mitä haluan. En halua tietää, myäntää tietäväni, haluta samaa kuin muut. Ylipäätään jonkin haluaminen, on vain... Kiellettyä?
Nämä kaikki johtavat usein siihen, että jälkikäteen tiedostan halunneeni jotain, minkä saaminen on sitten jo myöhäistä. Joka taas vahvistaa hautaamaan kaikkia haluja haaveiksi (haaveet ovat toiveita/haluja, mitkä eivät koskaan voi toteutua). Kieltämään lisää haluja, tietoisuutta haluista jne.
Kun halu on muuttunut haaveeksi, toive unelmaksi... Halusta tulee turvallista. Ei voi enää saada, ei voi enää pettyä...
Mikä tässä sitten aiheuttaa kummallisuutta elämääni? No... Saaminen. Aika helppoa on saada, ja yllättyä siitä että saikin jotain mitä halusi, vaikka ei vielä tiennyt haluavansa=) Koska en vain ole myöntänyt haluavani...
Orava juoksee puuta ympäri, marsu rattaassaan... Minä, ajatuksissani ympäri ja ymoäri... Aina sama kehä, aina sama alku. Minusta, minuun.
