Vain löytäisin motivaationi.

Ei kovasti motivoi, ei.

Kirjoittaminen, esseiden, aineiden yms ilkiöiden, on mitä isointa tuskaa minulle. Jo hyvissä ajoin ennen DL:n lähestymistä ajatuksissani kummittelee masentava tietousuus kirjoitusurakasta. Sitten kun aloitan, niin, jos edes aloitan. Haluan jo välittömästi jättää kirjoittamisen seuraavalle päivälle, viikolle.

En keksi mitään, en halua kirjoittaa. Ehkä jotain hajanaisia ajatuksia on, mutta ne eivät sovi kuin siihen ja siihen kohtaan,  jolloin niitäkään ei tule kirjoitettua ylös.

Suurella tuskalla, suurella vaivalla saan pakotettua itseni kirjoittamaan... Yleinsä valitsen sen yhden päivän, tai viikonlopun. Pyhittän sen kirjoittamiselle. Kirjoitusurakka vie aikaa, todella pajon aikaa. Joka välissä on tuskastumisia, kun mikään ei sovi yhteen, ja en vain keksi mitään. Kaikki on vain ihan kauheaa, mikä liittyy kirjoittamiseen.

Kun ensimmäinen versio on vihdoin valmis olo on huojentunut. Tähän on mennyt AIKAA. Työ tallentuu jonnekkin ja sitä ei halua enää nähdäkkään. Ehkä luen sen vielä läpi ennen palautusta... Korjaan virheitä.Toisinaan en, yleinsä en ehdi=). Olen jo tehnyt sen, eli voittanut, en halua enää lisää tuskastella.

Palautan. Ja saan arviontina pelkkää huonoa: sutaisten tehty, kiireessä väsätty, virheitä täynnä jne. Ei mitään niin järin rakentavaa. Kuka vain osaa luetella nuo, ja tiedän itsekkin että tuolta se varmaan näyttää.

Jaksanko kirjoittaa sen seuaavan ? Oikeasti nähdä taas vaivaa saadakseni tuota palautetta itselleni? Auttaisiko yhtään lisätä loppuun "Etsi nyt saatana jotain hyvää tästä työstä", tai "Ole jumala armahda lukihäiriöistä".

Tai sitten pitäisi itse jaksaa lukea työ läpi ja korjata niitä virheitä. Niitä, joista löytää itse ehkä sen 5% ja samalla lisää korjauksina muutan.